sunnuntai 21. elokuuta 2016

Koulun alku

Tämä syksy on erityisen jännittävä meidän perheessä monella tapaa. Suurin jännityksen aihe itselleni on se, että esikoisemme aloitti koulun. Pieni tyttöseni - esikoisemme aloitti koulutaipaleen ekaluokalla. Jännittävää! Koko koulumaailma on perheellemme vielä täysin vieras, koska tosiaan kyseessä on esikoinen. Kaikki kouluun liittyvä mietityttää aina pukeutumisesta, koulumatkan kulkemisesta, ruokailuun, läksyjen tekoon, iltapäiväkerhoon, harrastusten määrään yms. Lapsenihan on mitä omatoimisen ja reippain, joten tosiasiassa huolta ei tarvitsisi kantaa. Kaikki tämä tunnekuohunta liittyy ennen kaikkea siihen, että on niin vaikea luopua ja päästää irti siitä pienestä tytöstä, jolla on nyt lupa pyrähtää pienille lennoille itsekseen.


Harppaus päiväkotimaailmasta siitä, että viedään ja haetaan lapsi aidatun aidan sisäpuolelle ja lapsi käytännössä ojennetaan päiväkotiaikuiselle, on suuri. Päiväkodissa pestiin yhdessä kädet, laitettiin tossut jalkaan ja niistettiin nenä. Iltapäivällä kuultiin aikuiselta päivänkulusta. Muutos on suuri siihen, että koululainen haluaa yksin kävellä kouluun ja katoaa jättiläisrakennuksen uumeniin kellon soidessa. Luopumisen tuskaa, oih ja voih!
Tähän kaikkeen tunteiluun liittyy tietysti myös se, että aikaisemmin olemme voineet lomailla ja mennä lasten kanssa vapaasti, koska olen ollut yli seitsemän vuotta kotiäitinä. Tippa silmässä katselin vanhoja valokuvia, joissa olemme tuikitavallisena arkipäivänä tyttöjen kanssa rannassa leikkimässä. Rannat ja puistot ovat hiljaisia, kun ihmiset ovat kiirehtineet töihin ja päiväkoteihin. Meillä ei ole aikatauluja, eikä mitään velvoitteita - vapaus tehdä mitä haluamme. On aivan sama olemmeko rannassa kärjistetysti sanoen viisi tuntia vai viisi päivää. Tulen niin kaipaamaan noita hetkiä. Nyt kun esikoisen kanssa vietetty aika on jatkossa hyvin suorituskeskeisiin termistöihin ja aikaan sidottua "vapaa-aikaa" syysloma, joululoma tms.

Huoh, päivä päivältä menee paremmin tällä äidillä. Ihan joka aamu ei enää tule kyyneliä silmiin.  Haikeata luopumista. Koulun alku on todellinen isku siitä, että lapset ovat vain lainaa, ja näin koulun alkaessa se repäisy etäämmäksi vanhemmista ja omista asioista ja tavaroista huolehtivaksi yksilöksi on melkoinen. Tuntuu omituiselta, että en tiedä mitä lapseni on päivän aikana tehnyt, missä hän on mennyt yms. Opettajan tapaa 15 min ajan vanhempainvartilla syksyn aikana.
Tätä isoa maailmaa mietin myös nimikoidessani ekaluokkalaisen tavaroita. Päiväkodissa riitti että kirjoitin vaatteisiin etunimin. Ryhmässä oli parikymmentä lasta - iso päiväkoti, mutta silti riitti, että etunimi vaatteessa yksilöi lapseni. Eilen nimikoin vaatteita - etunimen lisäksi kirjoitin sukunimen ja myös luokan ja vuosiluokan kirjaimen, jotta sain yksilöityä lapseni. Hän on nyt osa jotain isoa yksikköä, maailmaa, jossa pieni lapseni tunnistetaan vain yksilöimällä hänet tarkasti... huoh!


Esikoinen itse on tietysti onnellinen kavereistaan ja koulusta ja hänen kanssaan innostuneesti koulun alusta puhummekin. Tämä kaikki tunteilu ja luopumisen tuska tapahtuu illan pimeinä tunteina, kun lapset nukkuvat, ja liittyy äitiyteen ja omaan itseeni, siihen että aika menee aivan liian nopeasti. Juurihan tuo oli vauva ja nyt jo niin iso tyttö. Monen ekaluokkalaisen äidin kanssa olemme surkutelleet sitä luopumisesta johtuvaa haikeutta on se sitten esikoinen tai kuopus. Olen lukenut monia kertoja Maaret Kallion viime vuonna julkaiseman kolumnin koulun aloittamisesta Osasinko kasvattaa lapsestani kelpo koululaisen?. Hän on osannut hienosti tuoda kolumniinsa vanhemman huolen, se huoli mikä vanhemmalla on koulun alun yhteydessä. Kunpa olisin kasvattanut hänet pärjäämään, pitämään huolta ja kivaksi kaveriksi. Sanotaan, että koulun aloitus on iso juttu perheessä ja se varmasti on myös sen takia, että tämä on murrosvaihe myös meille vanhemmille. Silloin pysähdytään miettimään vanhemmuutta, miten on mennyt, osasinko kasvattaa oikein ja sitä että se pikkulapsivaihe on nyt ohi ja se on mennyt loppujen lopuksi aivan liian nopeasti.
Eräs vanhempi kysyi, että milloinkohan uskaltaisi päästää tytöt kävelemään yhdessä ilman vanhempaa kouluun. Varmasti heti tänään, koska luotan täysin tyttööni ja tiedän että hän pärjää ja osaa. Olen häkeltynyt, miten magee likka hänestä onkaan kasvanut. Mutta niin se käveleminen. Nautin niistä hetkistä kun saan kävellä hänen kanssaan kouluun. Vedet silmissä katson kun hän juoksee intoa puhkuen kouluun, oppimaan uutta. Vielä kun saan ja pääsen saattamaan häntä niin menen, pidän vielä kiinni edes pikkaisen tyttösestäni...


Samalla kun päästän irti esikoisestani, suljen yhden luvun elämästäni. Esikoinen on ottanut ison pyrähdyksen etäämmäksi meistä vanhemmista. Meidän esikoisesta on kasvanut koululainen!

Hyvää matkaa muruni, tiedän että osaat ja pärjäät! 




Haluatko saada vinkkejä kivoista lapsiperhetapahtumista?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...